Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

 

BORZOIN LUMOISSA

 

 

Eniten arvostan tässä rodussa alkukantaisuutta.

En ikinä väsy katsomaan juoksevaa borzoita.

 

 

 

Olin lapsi joka kantoi kotiin niin kaikki kissanpennut kuin orvot oravanpojatkin. Ripille päästessäni oravanpoika juoksi vieraiden olkapäillä ja varasteli kattauksista, olin löytänyt sen metsästä kylmettyneenä ja soittanut Korkeasaareen Ilkka Koivistolle kysyäkseni ruokintaohjeita.

 

Yksi varhaisemmista lapsuusmuistoistani liittyy lasten piirrettyyn sarjaan. Muistikuvani mukaan se oli ruotsinkielinen. Synnyin Torniossa ja rajanpinnassa näkyi kahden maan televisiokanavat. Muistikuva pojasta ja koirasta on vieläkin selvä, koira oli ilmiselvä borzoi ja rodun luonne välittyi piirrossarjasta. Minä tahdoin tietenkin juuri sellaisen koiran!

 

Isäni harrasti intohimoisesti suomenajokoiria, oli jatkuvasti metsällä ja ajokokeissa. Menestystä tuli ja palkintokaapit täyttyivät. Ne koirat olivat kuitenkin yksistään tarhakoiria eikä meillä lapsilla ollut mitään asiaa niitä silitellä. Eikä 80-luvun Torniossa juuri muita rotukoiria näkynyt. Tädilläni oli saksanpaimenkoira, mutta muuten muistan vain pystykorvia ja karjalankarhukoiria, ajokoirien lisäksi. Jonkin metsästysroturisteymän toinkin sitten kerran kotiin, itkin koiranpentu sylissä puuliiterissä, äiti ei antanut sen jäädä.

 

Naapurintyttö sai näihin aikoihin borderterrierin ja minä olin kovasti katkera ja kateellinen. Opetin koiranpuutteessa punaisen Tedyksi ristityn kissanpennun kulkemaan narussa. Myöhemmin se oppi seuraamaan ja kulki vapaana pitkillä lenkeillä minun ja naapurintytön kanssa.

 

Äiti pehmeni lopulta koiranhankintaan, mutta piti rotuvalinnan yksinoikeutena. Minulle ei kerrottu kaikkea joten into oli valtava. Koira haettiin ”kaukaa” Ranualta saakka. Muistan kotimatkan, itkin taas, koin tulleeni pahan kerran huijatuksi. Pieni perhoskoiranpentu Nippe! Aivan vääränlainen! Kissaakin pienempi! Perhoskoiraan minun oli kuitenkin tyytyminen ja lenkitin sen naapurintytön, borderterrierin ja kissan kanssa aivan kivikovaksi lihaskoppuraksi.

 

Vaikka asuimme taajaman omakotitalossa, kunnon koiraa en koskaan saanut. Kaneja ja jyrsijöitä oli sitä vastoin huoneen täydeltä. Kasvatin jo ennen murrosikää kesyrottia ja hiiriä, joiden kanssa kävin näyttelyissä. Oli syksy -91 ja jyrsijänäyttely Laajasalon nuorisotalolla. Savisen Tarja kasvatti silloin kesyrottia Topstars-nimellä (anteeksi Tarja!). Mutta tällä kertaa Tarjalla oli rottaboksien lisäksi myös jotain muuta matkassa, borzoi nimeltä Boris! (Mishan Boris). Muistan ensireaktioni selvästi: päässäni sumeni, en meinannut saada henkeä. Siinä se oli, lapsuuden taruolento ilmielävänä! Nyt ymmärsin jo etsiä tietoa ja lainata kirjastosta koirakirjoja.

 

Meni vielä vuosi pari ja törmäsin taas rottanäyttelyssä Albregtin Mallaan ja Jippuun, Polongain Ural Romanoffiin. Näihin aikoihin muutin pois kotoa Torniosta Vantaalle ja ystävystyin Mallan kanssa. Minusta tuli Jipun vakihoitaja. Muistan pitkät metsälenkit ja pitkät illat joina Malla kertoili minulle valokuvien avulla entisistä borzoistaan Hiskistä, Akaasian Tsizhistä ja Sepestä, Polongain Smeagolista. Lainasin Mallalta kaikki klubin lehdet ja luin ne kannesta kanteen.

 

Lopulta tuli se syksyinen lauantaipäivä vuonna -95 jona lähdettiin Mallan ja Jipun kanssa kohti Paimiota. Olin kuusitoista ja saanut juuri opintolainan. Sen turvin sain ostetuksi Tuomisen Maritalta kauniin punavalkoisen nartun, Polongain Zarizan. Olin täysin myyty ja aivan taivaissa!

 

Zariza kärsi nuoruudessaan yliarkuudesta ja vapautui ainoastaan Jipun seurassa. Orpo ja yksinäinen se oli kuten usein ainoa borzoi. Meni vähän toista vuotta ja olin taas Paimiossa. Polongain Businka oli alkuunsa minulla sijoituskoirana.

 

Muutaman kerran kävin näyttelyissä ja etenkin minua kiinnosti juoksupuoli. Kävin säännöllisesti harjoituksissa, kävelin Tikkurilasta Malmin kautta Tuomarinkartanoon tai menin paikallisjunalla Kiloon, jossa järjestettiin niihin aikoihin maastoharkkoja.

 

Molemmilla oli ratakirjat hankittuina. Zarizan pehmeä luonne ja rohkeudenpuute oli juoksu-uran esteenä. Businka oli taas lupaus, mutta veti suurella riemulla yli aitojen. Kerran irti laskettua sitä ei saanut enää kiinni ja tämä piirre säilyi vanhuuspäiville saakka, niin pitkään, että vanhan koiran sai omin jaloin kiinnijuostuksi. Muistan eräänkin kerran istuneeni Tuomarinkylän pelloilla vielä pitkään sen jälkeen, kun muut olivat lähteneet jo harkoista.

 

Inkeri oli liian viisas venakoksi ja on tunnustettava että itkin sen koiran takia monet kerrat. Se oppi venkoilemaan itsensa kaikista valjas- ja pantavirityksistä vapauteen. Se aukoi tiukat ikkunasalvatkin ja lähti omille retkilleen. Koko sen elämän aikana oli yksi ainoa ihminen, jolle se antoi kiinni: eläintarvikkeen Suski, joka syötti Inkerille pennusta pitäen siankorvia. Ja Suski sai useita hälytyksiä milloin kehä kolmoselle milloin Tuusulan motarille. Inkeri oli täysin ”liikennevarma”: se osasi väistellä liikkuvat autot. Juoksi aina omat retkensä ja palasi lähtöpaikkaan.

 

Harrastaminen jäi osittain taka-alalle myös töiden ja oman lehmäkarjan myötä. 90-luvun lopulla asuin Sipoossa ja minulla oli oma navetta, jossa kaksi kyyttölehmää. Tein töitä maatalouslomittajana. Näihin aikoihin minulla oli kolme koiraa, Saritsan ja Inkan lisäksi minulle oli tullut Sudenhetken Stolitshnaja, Alaska pitovaikeuksien vuoksi. Sipoon aikoina minulle tuli vielä Alaskan emä samaisesta syystä. Ivana, Rainmaker All I Need eli minulla viimeiset vuotensa.

 

Ikänsä täysin terve Zariza meni yllättäen 9-vuotiaana. Se kirmaili postinhakureissulla kuin nuori koira konsanaan kun alkoi yhtäkkiä kiljua. Zariza oli kova feikkaamaan ja kävin sisään päästessä vain tassut läpi, mitään ei näkynyt. Seuraavana aamuna koira ei noussut enää ylös ja kävin sen nyt perusteellisesti läpi. Löysin nivusista tennispallon kokoisen mötikän. Soitin eläinlääkärille, joka diagnosoi möykyn nivustyräksi ja se oli ehtinyt kehittää jo verenmyrkytysoireita. Maalaiseläinlääkäristä ei ollut leikkaamaan ja koira olisi tuskin selvinnyt Helsingin reissusta, leikkauksesta ylipäätään.

Inka oli lähtenyt vähän ennen Zarizan poismenoa Helkun matkaan, parempiin tutkimuksiin. Ensin sillä oli märkäkohtu, sitten pahenevia allergiaoireita, korvat möhnivät ja tassut punoittivat. Aika kului ja aina löytyi jotain uutta. Inkeri jäi lopulta Pornaisiin ja kuoli vasta tänne Espooseen muuttokesänä 2008.

 

Zarizan mentyä olin vakaissa aikeissa olla ottamatta uutta koiraa. Minulla oli iso karja, hevosiakin lampaiden ja kanojen lisäksi. Rakentaminen ja raivaaminen vei kaiken ajan. Kesä meni koiratta, mutta syksyn tultua aloin tuntea suurta tyhjyyttä. Alkoi pakonomainen ympäriinsä soittelu ja niin löysin Taiston, Krikorova Belaruksen joka oli jo täysikasvuinen. Etsin jo elämäntilanteenikin takia pelkkää kotikoiraa, tein selväksi, ettei minua tulisi näkymään missään koirariennoissa ja Taisto jäi täysin kotikoiraksi.

 

Taistolla oli ihana persoona ja se oli maailman helpoin koira. Se nauroi ja ulvoi pienestäkin kimmokkeesta. Sen rinnalla asui vuosien aikana elämänkumppaneiden muun rotuisia koiria. Toista venakkoa haikailin aina ajoittain mutta se haave jäi toteuttamatta. Joskus seitsenvuotiaana Taisto alkoi kuihtua ilman näkyvää syytä ja tehdä yhä enenevissä määrin sisäpissoja. Kastraatio ei auttanut asiaan ja sen jälkeen otetut verikokeet paljastivat munuaisvian. Pari viimeistä vuotta menivät vielä jotenkuten erikoisruokavaliolla. Lopetuspäätöksen tein syksyllä 2010.

 

Taiston jälkeen oli taas kovasti tarkoituksena elää ilman koiraa. Intoa laimensi huonon onnen lisäksi vilkasliikenteinen Vihdintie. Olin muuttanut maalta karjoineni Espoon Luukkiin. Olin tottunut pitämään koiria umpikorvessa lähes täydessä vapaudessa.

 

Ei siitä tälläkään kertaa mitään tullut, borzoin mentävä aukko kun oli pysyvästi sielussa. Aloin vierailla itseäni pettäen muka ”seku vain” klubin nettisivuilla. Katsoin monena iltana ilmoitusta kotia etsivästä parivuotiaasta uroksesta Be Like Daddy Royal Lilysta. Avasin ja räppäsin sivun aina uudestaan alas. Yhdellä kertaa selän takana seisoi monivuotinen renki, Antti joka on tekemisteni suhteen usein skeptinen. Kysäisin kuitenkin piruuttani Antilta mielipidettä. Antti alkoi yllättäen muistella Taistoa ja totesi ”ota ihmeessä!”. Toista kertaa minua ei tarvinnut kehottaa.

 

Meillä meni heti Neon kanssa yksiin. Iso koira purjehti minua ovella vastaan ja antoi tassua, se oli siinä! Tassua antava borzoi joka tykkäsi tuorekurkusta oli minusta suuri vitsi, mutta hyvin pian olin lisätä nimeen r-kirjaimen. Vahvaviettinen koira tuli rinnalleni heti pikkuhihkaisusta ja käveli siinä kunnes sai luvan mennä. Kävin lenkillä päivittäin mutta pissatukset aloin hoitaa pian aukaisemalla ulko-oven, Neo kävi tekemässä tarpeensa ja tuli kutsumatta oven taakse.

 

Neon tullessa minulla oli vielä kaverin kärttyinen ikäloppu pystykorva. Neo antoi Karlokselle oman arvonsa mutta veti sitä linssiin kaks nolla. Kotiteurassonnista oli jäänyt kasa luita joita Karlos vahti ja vei Neolta, eikä antanut kaluta. Yhtäkkiä sonninsorkka löytyi keskeltä tuvanpöytää. Neo alkoi nostella luita ja muita aarteitaan matalalta Karlokselta turvaan. Minusta ällistyttävää älykkyyttä! Kuinka koira voi tajuta sellaisia asioita, minne toinen yltää ja minne ei? Kyse ei ollut sattumasta vaan säännöstä ilman poikkeusta niin pitkään kuin Karlos eli samassa taloudessa.

 

Neon ei pitänyt tulla toimeen muiden urosten kanssa mutta pian huomasin sen olevan vain turhanpäiväistä uhoa ja remmirähinää, joka lähti kielloilla ja koiran ohjastuksella. Pian oltiin jo kavereita pienen joka jalkaan nylkyttäjä-silkkiterrieri Iiron kanssa. Välistä minua hirvitti hakeutua varta vasten mitä kamalimpien räksyttäjien seuraksi, mutta minä luotin koiraan ja se oli luottamuksen arvoinen.

 

Yksi kunnon ”kuka on kuka” -matsi käytiin alussa, sen jälkeen on ollut kaikki selvää. Neo on tietyllä tapaa kova koira, joka vaatii tietyt pelisäännöt ja tunteen, että on vähän muita parempi, ja kaikki on täydellistä. Sen luonne jalostuu itsestään koko ajan, Neo tietää tarkkaan, mikä on oikein ja väärin. Siinä on monia borzoille epätyypillisiä piirteitä, sen lisäksi että se vahtii niin pyrkii myös tietyllä tavalla miellyttämään. Ajan kuluessa olen monesti suorastaan liikuttunut sen reaktiosta. Neo toimii nykyisin erotuomarina muiden rähinöissä.

 

Olen aina tullut toimeen koirien, yleensäkin eläinten niin oriiden kuin sonnienkin kanssa, jotka eivät ole itsestään selviä, niin sanottuja helppoina pidettyjä tapauksia. Minussa on todettu jonkinasteinen aspergerin oireyhtymä eli autistisuutta. Diagnoosi selitti minulle sen, miksi koin näkeväni niin monen eläimen pääkoppaan. Autistinen ihminen elää enemmän aistien varassa, kuten eläin. Niin moni ongelma ratkeaa kuin itsestään, syy löytyy seuraamalla käytöstä ja erilaisia ärsykkeitä. Ongelmavyyhtejä on täten helppo purkaa. Siinä löytää myös keinot saada eläin toimimaan toivotulla tavalla.

 

2000-luvun alussa sain päähäni ajaa porolla. Olin varannutkin kaksi sellaista syksyn erotuksista, mutta teloin harmikseni jalan sellaiseen kuntoon, että jouduin polvileikkaukseen ja pitkäksi aikaa kainalosauvojen varaan. En päässyt poroaidalle ja siitä harmistuneena aloin kulkea sauvoineni parivuotiaan keinosiemennysasemalta juuri kotiin palanneen sonnin kanssa. Sille kun oli laitettu sonniasemalla nenärengas valmiiksi, parissa kuukaudessa se oli täysin valmis liikennevarma ajosonni ja tein sillä alkuaikoina paljon keikkaa. Sonnin perään koulutin suomenhevosorivarsan, joka on voittanut nyt kahtena viime vuotena SM-kyntökisat. Seuraavaksi opetin vielä sonnin ja oriin pariajoon.

 

Neo antoi jo heti alkuunsa paljon, kävelin sen kanssa pitkin Luukkia. Minulla oli taas syy kulkea muutoinkin kuin pelkän tuvan ja navetan väliä. Sama oli kuitenkin pian edessä: sama, mikä oli aikoinaan Zarizan kanssa. Neo oli auttamattoman orpo eikä muunrotuisista koirista ollut juoksuseuraa energian purkamiseksi. Sitä ei löytynyt, vaikka kuljin päivittäin läheisellä koirapuistolla.

 

Neon ”kättelykuvat” levisivät pian facebookissa ja aloin saada kaveripyyntöjä borzoi- ihmisiltä, joiden joukossa oli Hagelin Heidi. Hänen seinäänsä silmäillessäni huomasin toisella vuodella olevan Petterin, Budennoje’s Grivennikin. Kirjoitin Heidille ja pian ajeltiinkin Neon kanssa kylään. Aina ratkiriemukas Petteri lähti meidän matkaan.

 

Minun oli tarkoituksena hankkia taas vain pelkät kotikoirat, vaikka Heidi mutisikin Kettulasta lähtiessä, että jos edes pari kertaa vuodessa jossain kävisimme. Petterissä oli näyttelypotentiaalia ja olikin sitten heti ensimmäisessä koetoksessa, Borzoiklubin erkkarissa, BIS-juniori.

 

 

Tähänastisen elämäntyöni olen tehnyt perisuomalaisen kyyttökarjan parissa. Pieni ja jukuripäinen itäsuomalainen nauta piti aikoinaan pienellä tuotoksellaan tämän kansan hengissä ja pärjäsi luonteensa vuoksi petojen asuttamissa erämaissa.

 

Borzoi on minusta vielä tänäkin päivänä hyvin pitkälti, kuten muutkin alkuperäisrodut. Siksi se minua niin paljon kiehtookin. Suorastaan yllätyin selaillessani 1800-luvun lopun koirakuvia: monet nykyroduista muistuttivat jotain seropia, niitä ei samaksi tunnistanut, mutta borzoista tunnistin jopa 2000-luvun näyttelyvoittaja-aineksia.

 

Arvostan periksi antamatta kaikkia alkuperäisrotuja ja minulle borzoi tarkoittaa metsästysrotua. Itse en käyttäisi jalostukseen koiraa, joka ei juoksisi vieheen perässä tai omaisi lainkaan metsästysviettiä.

 

Borzoin luonteessa on myös paljon kiehtovaa tahdosta riippumattomuutta. Niin monet kerrat olen saanut teroittaa muille saman katon alla oleville, että on aivan oma syy eikä koiran, jos jättää kilon juuston keskelle pöytää. Vaikka kyllä näiden kanssa välistä oma äänikin lähtee, fillarilla mennessä kissan samanaikaisesti tien yli juostessa tai kuten keväällä. Oltiin vaeltamassa karjaa laitumelle jossain Nuuksion kansallispuiston umpikorvessa viidentoista kilometrin päässä kotoa. Yhtäkkiä joukosta puuttui Petteri. Onneksi kännykkä oli taskussa, soitto naapuriin ja pyyntö päivystämään kotiin palaavaa koiraa. Aika kului, mitään ei kuulunut. Lehmä tempoi narussa, ääni lähti ja suusta irtosi enää pelkkää käheää pe-pe-periä. Kunnes puhelin soi. Puolituttu oli saanut numeroni tiedustelusta, ollut pelaamassa golfia Velskolassa sillä hetkellä, kun ”valkoinen vinttikoira” oli juossut metsästä pallon perään. Petteri oli nyt omaan tupaan nakitettuna ja matka sai jatkua huojentunein mielin.

 

Sisäinen jalostaja on siitä pirullinen, että se tahtoo sotkeutua ja jättää jälkensä joka soppaan. Marita tokaisi menneenä kesänä näyttelykehän laidalla muistellessamme. Että miksikö ei koiranpentuja? Jutut olivat luisuneet Mallaan ja ”meidän rottiin”. Marita ihmetteli, kun häneen mukaansa olin kasvattanut kaikkea aina apinoista lähtien. Ihmislapsikin oli tullut tehtyä.

 

Minun vastaus oli: ei ikinä. Koiranpennut on aivan kamalia! Kuka voi oikeasti tykätä jatkuvista sohvakalustojen uusimisista, satojen kusivesilitrojen kantamisesta? Ja etenkin uroksille saa odottaa sitä järjen päähän nousemista ainakin sen ensimmäiset pari vuotta.

 

Koskaan ei pitäisi kuitenkaan sanoa ei ikinä. Olen nimittäin ehtinyt ajautua monenmoisiin keskusteluihin muiden harrastajien ja kasvattajienkin kanssa. Minut on otettu visioineni vakavasti. Joutohetkinä tulee tavailtua sukutauluja aikalailla. Erilaisista visioista ja niiden toteuttamisesta syntyy kunkin rodun monimuotoisuus. On minullakin ajatus − unelma, joka toteutuu ehkä.

 

Kasvattajan vastuu on kuitenkin suuren suuri. Minusta ei olisi koskaan tekemään pentuja vain pentujen tai jonkin pelkän käyttötarkoituksen vuoksi. Vuodessa kun on 365 päivää, joista aika harvat ovat näyttely- tai kisapäiviä. Oleellisinta on arki ja elämä koiran kanssa, joka miellyttää kaikin tavoin. Minua miellyttävät vähän kovemmat koirat. Minusta borzoissa esiintyy turhan paljon tietynlaista ylipehmeyttä, arkuutta; sellaista, jota ei voi laskea minusta rotuominaisuudeksi. Sitä sellaista tietynlaista hienohelmaisuutta ja feikkaavaa parkumista.

 

Terveys on tietenkin oma lukunsa. Vaikka borzoi onkin yleisesti ottaen melko terve rotu, ovat minusta ainakin erilaiset allergiat lisääntyneet sitten 90-luvun.

 

Harrastamisessa minua kiinnostaa eniten jo verenperintönä saatu käyttökoirapuoli ja Neo onkin juossut lupaavasti. Kaikki kiitos kuuluu Neon maahantuoneelle Riikka Ojutkankaalle. Riikka tuli ohikulkumatkallaan kylään, istui ison vauvamahansa kanssa puutarhakeinuun ja askarteli näppärin naisensormin sopivan kokoisen juoksukopan. Ompeli manttelin.

 

Juoksukisoissa on jotain samaa tatsia kuin sonnilla-ajossa. Siinä ei riitä välttämättä yksistään koiran perintötekijät ja luonne, vaan myös omistaja voi vaikuttaa asiaan − tietenkin lihaskuntoon, mutta myös muuten. Olihan Petterikin vietävä heti kevään ensiharkkoihin, vaikka jo ennalta osasin arvata: vieheen perään laskiessa se koukkasi suorilta ensimmäistä tolppaa kusemaan.

 

Mutta kun oli jo se kipinä, niin siitä syystä alettiin miettiä keinoja ajohalujen lisäämiseksi. Vahvaviettinen Neo sai suuren ihailijansa mukaan ajoon. Enää vaadittiin tien varsien tarkkailuja, raatojen bongausta ja niiden vetämistä elastisella köydellä. Johan juoksi ensin kesällä Neon parina ja sitten yksinänsä ja komeasti juoksikin Hyvinkään Möllin Maastoissa!

 

Uskon, että kaikella on tarkoituksensa. Nyt kun minulla ei ole enää varsinaista maatilaa kaikkine siihen liittyvine töineen − vain pieni hirsinavetta ja torppa Espoossa, uskon aikaa jäävän myös harrastamiseen. Näkymiseen ja kuulumiseen.

 

Neo on ehdottomasti minun elämäni koira ja sytyttänyt sellaisen kipinän, että ihan pelottaa näiden kaikkien kuudentoista borzoivuoden jälkeen!

 

Ilmari Majuri

 

 

©2017 Vesnoi borzoi - suntuubi.com